keskiviikko 4. elokuuta 2010

Soitin ystävälleni. Itsekukin on varmaan lukenut Kajaanilaisesta miehestä, joka pelastaessaan lapsia, hukkui itse. Mies oli ystäväni naapuri. Veti tämänkin akan hiljaiseksi. Milloinkaan, koskaan ei voi tietää, että kenellä on se ns. viimeinen hetki. Pitäisi muistaa, ettei koskaan lähtisi vihoissaan kenenkään luota, eikä lunttaisi luuria jonkun korvaan, ku vituttaa.
Mä olen yksin kotona, Pentuinen on isällään ja Teinix kaverillaan. Nakselit on makoilee tossa sohvalla vieressä, tietämättöminä mamman surkeista ajatuksista. Tai ehkäpä juuri siksi...
Tässä mielialassa on turha yrittääkään mitään mieltäylentävää teksitä, joten linttaan systeemit kiinni ja koitan kehitellä jotain järkevää. Son moro.

2 kommenttia:

  1. Sellaista arvaatonta on tämä elämä.Ei koskaan tiedä milloin on se viimeinen päivä.
    En ole lukenut kyseisestä tapauksesta,mutta surullista kuultavaa.Ollaan niin pimennossa tuolla mökillä,eikä malta telkkariakaan katsoa.Kotona käydessä uuiset ovat jo menneitä.

    Kiitos kivasta kommentista.
    Moro vaan sinnekin.Elämän on vaan jatkuttava kaikesta huolimatta.

    VastaaPoista
  2. Niinhän se tosiaan on. Veitsenterällä tässä itse kukin kuljetaan, eikä koskaan tiedä, mitä huomenna tapahtuu.

    Mutta päivä kerrallaan, kun ei kahtakaan pääse.

    VastaaPoista